Kertomus hakkapeliittaupseerin elämästä kolmikymmenvuotisessa sodassa

15.11.2018 klo 12:11

Puolet elämästäni olen kerännyt vanhoja kirjoja Suomen sotahistoriasta Ruotsin vallan ajalta. Tämän kiinnostuksen olen osittain perinyt isältäni, jolla oli tapana ottaa minut mukaansa antikvariaatteihin, kun olin lapsi. Juristin koulutukseni pätevyyden ansiosta minut nimitettiin parikymmentä vuotta sitten Suomen Ritarihuoneen ritarihuonesihteeriksi. Tätä tehtävää hoidin oman työni ohessa kymmenen vuotta. Tehtävä tarjosi minulle ainutlaatuisen näköalapaikan aatelissukujen historiaan sekä yhteyden muihin samanhenkisiin. Historiasta tuli yksi mieluisimmista harrastuksistani.

Olen myös totuuden etsijä. Viime vuosina, aina kun törmäsin johonkin sukuani koskevaan mielenkiintoiseen tietoon, merkitsin sen alaviitteeksi sukupuun tietokantaan. Tästä syystä sukutaulut ovat paisuneet ja viitteiden koko on kasvanut kymmenkertaiseksi päätekstiin verrattuna. Noin kahdeksan vuotta sitten syntyi ajatus tehdä alaviitteistä tutkielmia sukutaulun päivittämisen sijaan.

Paljon uutta tietoa

Mietin kauan, käsittelisikö ensimmäinen tutkielma jotakuta henkilöä 1500-, 1600- vai 1700-luvulta. Kaikki aikakaudet ovat mielenkiintoisia huolimatta siitä, että saatavilla oleva tieto vähenee eksponentiaalisesti sitä mukaa mitä kauemmaksi nykyhetkestä siirrymme. Päädyin valitsemaan henkilön nimeltä Johan Henriksson Jägerhorn till Loppis, joka on esi-isäni yhdeksännessä polvessa; sotilas, joka Ritarihuoneen kantakirjojen mukaan – siinä muodossa kuin ne ovat olleet ainakin viimeiset 250 vuotta – palveli Kustaa II Aadolfin paašipoikana ja seurasi kuningasta aina kohtalokkaaseen vuoden 1632 Lützenin taisteluun asti. Olen löytänyt yllättävän paljon uutta tietoa Johan Henrikssonista. Hän osallistui sotaretkiin liki kahdenkymmenen vuoden ajan ratsastaen ympäri Eurooppaa, muttei todellisuudessa koskaan ollut Kustaa II Aadolfin paašipoikana, saati osallistunut Lützenin taisteluun. Kahdeksan vuoden tutkimuksen tuloksena julkaisin vuonna 2018 kirjan Hårdast bland de hårda – en kavalleriofficer i fält.

Suomalaiseen hakkapeliitta-ratsuväkiupseeriin keskittyvä kirja kuvaa sotaretkiä Preussin sodan aikana (1626–1629) sekä sitä seuraavaa kolmikymmenvuotisen sodan ruotsalaista vaihetta (1630–1648). Tämä upseeri, Johan Henriksson Jägerhorn till Loppis, ei ole historiallisesti mitenkään merkittävä, vaikkakin oli ikivanhaa aatelissukua. Hän oli kotoisin Ruotsin valtakunnan itäosasta, Varsinais-Suomesta. Isän puolelta suku voidaan jäljittää aseenkantaja Nils Pederssoniin, joka eli Paimion Hevonpään kartanossa 1460- ja 1470-luvuilla. Suvun jäsenet menivät naimisiin mm. Odygd-, Horn-, Spore-, Stålarm- ja Ljuster-sukujen jäsenten kanssa. Johan Henriksson Jägerhorn oli naimisissa Hebla Clasdotter Gyllenhjertan kanssa ja heillä oli kolme poikaa, joista vain yksi jatkoi sukua. Teoksen päähenkilö kokee elinaikanaan aateliston nimikäytännön muutokset, jotka johtuivat Kustaa II Aadolfin ritarihuonejärjestyksestä vuodelta 1626: aluksi hän käyttää nimeä Johan Henriksson till Loppis, sitten vuodesta 1630 nimeä Gyllenhorn (sukuvaakunansa mukaan) ja lopulta vuodesta 1634 nimeä Jägerhorn (sukuvaakunansa mukaan).

Säilynyt arkistotieto

Johan Henriksson kuului esi-isiensä tapaan sotilasaateliin. Puolan sodassa hän taisteli Liivinmaalla ja Preussissa. Sitä seuranneessa kolmikymmenvuotisessa sodassa hän osallistui lukemattomiin taisteluihin ja piirityksiin. Hän johti Suomen ratsuväkeä mm. voitokkaissa vuoden 1636 Wittstockin ja vuoden 1642 Breitenfeldin taisteluissa. Johan Henrikssonin jalanjäljissä kuljemme ristiin rastiin läpi suurimman osan Saksaa aina keisarikaupunki Wieniä lähellä olevaan nykyisen kaakkois-Tšekin Brnohin ja lopulta Pohjois-Saksan Holsteiniin sekä Tanskaan. Hänen ratsuväenkomentajiaan olivat Åke Tott, Hans Ekholt ja Torsten Stålhandske.

Johan Henriksson Jägerhorn oli miekkamies, vaan ei mikään kynämies. Koska hän kuitenkin oli upseeri ja aatelismies, hänen nimensä on tallentunut virallisiin aineistoihin, jotka keskushallinto loi ja arkistoi ennen kaikkea Tukholmaan: sotilasasiakirjojen katselmusrullat, tilikirjat, oikeudenkäyntipöytäkirjat, maakirjat, eduskunnan pöytäkirjat ja ritarihuoneen sukuselvitykset. 1630-luvulta lähtien keskushallinto alkoi arkistoida tilastoja ja tietoja järjestelmällisemmin. Näin ollen Johan Henrikssonista on kohtalaisen paljon arkistotietoja. Joitakin virallisia kirjeitä on säilynyt, mutta ei ainuttakaan henkilökohtaista kirjettä. Tähän vaikuttivat osaltaan useat tulipalot vuosien varrella etenkin Venäjän miehitysaikana. Tässä kohtaa on paikallaan todeta, ettei myöskään kenraali Torsten Stålhandske jättänyt jälkeensä muita kuin virallisia raportteja. Näin ollen kirja kuvaa suurimmaksi osaksi sitä, missä Johan Henriksson vaikutti ja mitä hän on voinut nähdä ja kokea sekä mihin hän on voinut osallistua liikkuessaan. Paikoin arkistoaineisto johdattaa niin lähelle päähenkilöä, että voimme lähes kuulla hänen nopeat askeleensa ja huohottavan hengityksensä, kuten silloin, kun hän vahingossa lomallaan keväällä 1628 polttaa Naantalin luostarin tai kun hänen aseveljensä kesällä 1632 viedään Hildesheimin sairaalaan hoidettavaksi. Lääkäri kuvaa vammat tarkasti ja siten perusteli veloituksensa. Lähdeaineisto vie meidät myös käsin kosketeltavan lähelle Johan Henrikssonin viimeistä hyökkäystä Rendsburgissa 30. huhtikuuta 1645.

Johan Henrikssonin marssireittien kokoaminen on ollut vaativa hanke. Tehtävää voi verrata tiedonmurusista koostuvan palapelin kokoamiseen. Järjestelmällinen sotilasrullien tutkiminen alkaen vuoden 1641 pääkatselmusrullasta, jossa suomalaiset ratsuväen upseerit esittivät ansioluettelonsa, ja joka mahdollisti Johan Henrikssonin uran yksityiskohtaisen selvittämisen. Ratsumiehen kuollessa rullaan merkittiin kuolinpäivän lisäksi myös kuolinpaikka. Kuolintiedot paljastavat Johan Henrikssonin marssireittien ääriviivat. Mm. Suomen ja Ruotsin kansallisarkistojen ja Saksan Liittovaltion arkiston aineistot sekä monet erilaiset päiväkirjat täydentävät kuvaa.

Saamme seurata Johan Henrikssonin sukulaisuussuhteita, uraa, perhettä, sukulaisia sekä avioliiton ulkopuolisia suhteita laajemmassa yhteydessä. Johan Henriksson Jägerhornin historia on ennen kaikkea esimerkki siitä, kuinka hallitseva elämänsisältö sota oli Ruotsin kruunun puolesta taistelevalle upseerille. Sijoittamalla todellisen henkilön tapahtumien keskipisteeseen toivon, että sodat ja aateliston rooli niissä muodostuu lukijalle konkreettisemmaksi ja ymmärrettävämmäksi. Kirja on suunnattu kaikille, jotka ovat kiinnostuneita kolmikymmenvuotisesta sodasta ja siihen johtaneista tapahtumista. Toivon, että lukijat Ruotsissa oppivat myös jotakin uutta valtakunnan entisestä itäosasta, Suomesta.

Runsaasti kuvitettu teos sisältää kymmenkunta marssireittejä havainnollistavaa karttaa, jotka tarjoavat visuaalisen kokemuksen. Kirja perustuu kattavalle empiiriselle aineistolle, jonka tarkat liitteet ja lähteet muodostavat. Lähteet ja tutkimusmetodi on esitetty yksityiskohtaisesti kirjan lopussa. Yhteistyö sotilashistorioitsijoiden, kuten professori Nils Erik Villstrandin, tohtori Detlev Pleissin ja dosentti Ali Pylkkäsen kanssa on vahvistanut kirjan tieteellistä laatua. Medströmsin kustantama teos on julkaistu Försvarshögskolans Delegation för militärhistorisk forskning -yhdistyksen, Suomen Aatelisliiton sekä Suomen Ritarihuoneen von Frenckellin rahaston tuella.

 

Sebastian Jägerhorn, kirjailija ja entinen Suomen Ritarihuoneen ritarihuonesihteeri

Kuvateksti:
Useat suomalaiset suvut ottivat metsästystorven vaakunaansa, muun muassa Jägerhorn av Storby ja Jägerskiöld.

Jägerhorn av Spurilan vaakuna keskiajalta.

KUVA: GÖRAN MÖRNER, SVERIGES RIDDARHUS

 

Ritarikatu 1
FI-00170 Helsinki

 

+358 10 411 7260
kansli@riddarhuset.fi

 

© 2020 / Privacy policy